torstai 20. helmikuuta 2014

Keväisiä maisemia

Tällä kertaa postaus on lähinnä kuvien muodossa. Paljon olisi kirjoitettavaa, mutta aikaa ei juurikaan. Mies on töissä lähinnä öisin ja vapaita ei juuri ole. Päivät sitten nukkuu ja ennen töihin lähtöä ehtii parin tunnin ajan auttamaan lasten kanssa sen verran, että voin käydä suihkussa ja laittaa ruokaa. Kun vauva on oppinut seisomaan ja kiipeämään portaita ei ole paljon aikaa edes normaalille kotitöille. Kokoajan on oltava silmät selässä. Iltaisin lasten nukkumaan mentyä pitää sitten hoitaa tiskaamiset ja juoksevat asiat eli bloggaus, lueskelu tai muuta rentoutumis aikaa ei juuri ole. Kunhan öisin ei tarvitsisi enää herätä 5-10 kertaa voisi illalla jaksa valvoa vähän. Tai jos aamulla lapset ei heräisi 5.45. Vaan mukavaa tämä kotielämä on. Sitä omaa aikaa ehtii sitten viettää kun lapset kasvaa.

Kevät on täällä jo ihanasti tulollaan. Ensimmäisiä ihania kukkia on joka puolella, niityt valkoisenaan. Muutamana päivänä on sade tauonnut ja on ystäväperheiden kanssa nautiskeltu kauniista kävelylenkeistä. Lämmintä on edelleen.






keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Myrskytuulia ja tulvia


Sadetta, myrskytuulia, tulvia. Siinä viime viikkojen pääasialliset tapahtumat. Tätä kirjoittaessa seurataan samalla uutisista hurjia koteja tuhoavia tulvia etelä-Englannissa ja myrskytuulia meidän alueella. Mies juoksee välillä katsomassa joko roskis on lähtenyt kokonaan ilmaan ja onko katto vielä paikalla. Katossa näkyy jo halkeamia maalissa kohdissa, joissa tuuli pahiten yrittää kiskoa kattoa ilmaan.  Oltiin onnekkaita, että päästiin Ikea reissulta kotiin. Moottoritiellä tuuli niin, että auto meinasi lähteä lentoon ja julkinen liikenne on nyt lähes pysähtynyt myrskyn takia. Myrskyn äänet ulkona ovat korvia huumaavia. Huomenna on varmaan tie täynnä kaatuneita puita. Etelä-Englannissa tuhannet ihmiset ovat menettäneet kotinsa tulvissa. Tämäkö nyt on alkua sille, miten ilmaston muutos alkaa meillä näkymään?

Hurjista ilmoista huolimatta on nähty huikean kauniitakin päiviä. Toissapäivänä aurinko paistoi kirkkaasti ja lämpimästi. Kotimatkalla koulusta voitiin ottaa pipot pois ja avata takkeja. Haettiin leipomosta piiraat ja leivokset ja mentiin leikkipuistoon piknikille. Tuntui ihanan keväiseltä! Tällaisia päiviä lisää.



Sääjuttujen jälkeen jotain ihan muuta. Mulla on yksi ominaisuus, joka on hyvä omata sekä lääkärin, että kotiäidin hommien kannalta. Mua ei ole koskaan ällöttänyt kovin helposti. Muiden ihmisten eritteet eivät aiheuta mitään kamalaa kakomisreaktiota, ne nyt ovat luonnollinen osa elämää. Pari päivää sitten tosin jäi aamupuurot syömättä, kun puuroa keittämään ilmestyi kaveri. Yöks mikä valtava möllyskä. En edes tiedä miksi noita suomeksi kutsutaan, mutta täällä ne ovat todellisia kiusankappaleita puutarhassa. Syövät kaikki vihannekset jos ei niitä tuhota. Nuo slug.it ovat siis jättimäisen kokoisia ja usein kirjavia etanoita ilman koteloa. Vaan mistä ihmeestä se on päässyt meidän keittiöön?! Arvatkaa mikä kolojen metsästys ja lattioiden suursiivous alkoi. Toivottavasti kyseisiä kavereita ei enää meillä tavata!


Mies totuttelee uuteen työhönsä päivystyksessä. Suomessahan päivystykset yleensä jaetaan sisätauteihin ja kirurgiaan. Täällä jako on toisenlainen: pienet vammat ja vakavat vammat eli minors ja majors. Nuorimmat lääkärit laitetaan alussa heti tukalimpaan paikkaan eli vakavampien vammojen pariin. Sydänkohtauksia, vaikeita myrkytyksiä, tajuttomia potilaita, liikenneonnettomuuksia, isoja murtumia... Siinä ei paljon ehdi kaivamaan käsikirjaa taskusta avuksi. Ei ihme, että töihin meno on aika pelottavaa. Ja jottei vapaa-ajalla pääsisi rentoutumaan liikaa, herra pomo lähettää pari kertaa päivässä "viikon vinkit" sähköpostin, josta puhelin ilmoittaa piippaamalla. Mitkä ihmeen viikon vinkit? Pikemminkin aamupäivän ja illan vinkit. Kukahan jaksaa joka päivä opetella pari pitkää sähköpostillista erilaisia hätätilanteita. Mies taitaa kovasti harkita bussikuskiksi tai sanomalehtikauppiaaksi ryhtymistä. Älkää hyvät ihmiset ryhtykö lääkäreiksi!


torstai 6. helmikuuta 2014

Tulvivat tiet ja talviset pöpöt

 Mistä tietää, että on talvi? Ei ainakaan säistä. Pihalla voi joinain päivinä touhuta hetken vaikka ilman takkia ja kukkien silmut puskevat maasta. Sateita tosin on riittänyt sen verran, ettei pihalla ole tarvinnut paljon touhuilla ja koko eteläinen Englanti tulvii. Meillä ei onneksi varsinaisia tulvia ole. Teillä tosin joutuu ajamaan varovasti ja välillä saa ajaa veden peittämää tietä. Kunhan sateet hellittävät lähdetään lasten kanssa tutkailemaan miten paljon meidän pieni jokemme tulvii.



 Sateenkaari näyttää lähtevän meidän kotitalostamme.

 No mistä sitten tietää, että on talvi? Sairastamisesta tietenkin. Pikkulapsiperheen vakituinen seuralainen flunssa eri muodoissaan on meillä jatkuvasti kylässä. Tämä tarkoittaa tietysti sisällä jumittamista niinäkin päivinä, kun sade taukoaa ja olisi kauniita ja lämpimiä päiviä. Päivät ovat siis olleet aika arkisia. Pienimmäinen on myös kovin äidin perään ja silloin ei kotona tule tehtyä mitään kovin ihmeellistä. Viime viikolla tosin tein perinteistä englantilaista kotiruokaa. Suomessa en ollut kuullutkaan fish pie.sta. Perunamuussiin sekoitettavat turskan ja lohen palat kapristen ja keitetyn kanamunan kera eivät ehkä kuulostaa maailman houkuttelevimmalta ruoalta. En edes ole mikään kalan ystävä, mutta jostain syystä tuo ruoka uppoaa. Oikeaa talviruokaa! Ja viime viikkoinen fish pie jopa onnistui. Toisin kuin tämän päiväinen lihakauppareissu. Hain lihakauppiaalta palan karitsaa illan ruokaa varten. Ihmettelin kotimatkalla kuinka halpaa liha oli. Kolme euroa isosta köntistä. Kotiin tullessa selvisi miksi. Paperikääröstä löytyi iso luun pala, jossa ei juuri lihaa ollut kiinni. Ehkä se oli viesti mulle, että on törkeää ylipäänsä ostaa karitsaa. Siellä ne määkivät vauvat jo ottavat haparoivia ensiaskeliaan nummilla ja syksyllä ovat jo padassa.

 Jouluinen kukka vihertävän pihan edessä, pojan paras viihdytin ja fish pie englantilaisten kotirouvien raamatun eli Delia Smithin kirjan opastamana.

Koululaisilla alkavat kohta lomat ja sen aikana on onneksi tarjolla äideille avuksi vaikka mitä viihdykettä lapsille. Elokuviinkin tulee kaksi uutta elokuvaa, jota varmaan viedään äitien kesken luokan tytöt seuraamaan.

Tytön jatkuva puheenaihe: Uusi Helinä keiju elokuva.

Herra tohtori päätti ensimmäisen pätkän erikoistumisestaan terveyskeskuksessa ja aloitti seuraavan puoli vuotisen urakkansa päivystyksessä. Viikottaiset tuntimäärät ovat järkyttäviä. 10 peräkkäistä 10-12 tunnin vuoroa hektisessä päivystyksessä on näköjään täällä laillista, kunhan lomat sitten ovat vähän normaalia pitempiä. Lapset tosin eivät näe isäänsä entiseen malliin. Joinain viikkoina mies käy kotona lähinnä nukkumassa. Eikä töissä varmasti ole kovin hauskaa. Päivystys on huonossa maineessa tällä alueella potilaiden saaman huonon kohtelun vuoksi. Enkä ihmettele. Miehen työkavereina ovat mm. Pomo, joka huitoo kädellään apua kyselevät juniorilääkärit pois, muutama perinteinen macho päivystäjä, jotka tuntevat olevansa oikeassa paikassa vain silloin, kun todella pelastetaan ihmishenkiä ja vammat ovat brutaaleita sekä herra Rento, jonka englannin kielen taito on onneton ja joka tutki meidän muutaman päivän ikäisen poikamme koskematta tähän ja kysymällä yhden kysymyksen. Vastauksen tuohon kysymykseen tuo onneton tunari sitten vielä raportoi kollegoilleen väärin ja vietimme turhaan päivän päivystyksessä terveen lapsen kanssa. Päivystyksessähän voi vastaan tulla ihan mitä tahansa. Ensimmäinen potilas oli kuulemma heti rintakipuinen potilas, jonka vointi romahti samantien. Olin toivonut miehelle alkuun vaikka muutamaa pientä murtumaa tai jotain muuta helppoa. Kaipa se siellä selviää. Ehdotin että menisi vessaan piiloon aina kun vastaan tulee jotain liian pelottavaa.

Täytyypä muuten loppuun vielä kertoa, miten taas kerran sain ihmetellä, miten perusterveydenhuolto voi hyvin toimiessaan todella toimia hyvin. Poika on tosiaan ollut kuumeinen ja nuhainen. Varttia yli kuuden maanantai iltana totesin, että nyt alkaa kuume olemaan lääkkeelläkin niin korkea ja poika väsähtänyt, että pitäisiköhän kuitenkin käydä lääkärissä varmuuden vuoksi (lääkärivanhemmat kun eivät osaa omia lapsiaan hoitaa). Mutta mikä terveyskeskus on vielä auki kuudelta. Mies kehoitti varmuuden vuoksi soittamaan jos siellä olisi vielä joku paikalla. Soitin ja vastaanotosta totesivat, että terveysasema suljetaan oikeastaan kuudelta, mutta lääkärillä on vielä pari potilasta jäljellä kuitenkin niin soittaa kunhan kerkeää. Kaksi minuuttia puhelusta soittaa lääkäri ja ehdottaa, että tulemme vastaanotolle. Varttia vaille seitsemän illalla kurkisti lääkäri pojan korviin ja totesi korvatulehdukseksi. Antibiootit saimme lähtiessä vastaanotosta. Tänään pojan atopian (ilmaisia) rasvoja terveyskeskuksesta hakiessani vastaanoton virkailija vielä naureskeli, että johan on paremman näköinen poika kun alkuviikosta. Tuntui kivalta, että muistivat keitä ollaan. Miksiköhän Suomessa systeemi ei voisi toimia näin?